liitto
 

2. Uudistusten aika

Suomen Kansanmusiikkiliiton toinen kymmenluku
Suomen Kansanmusiikkiliiton, silloisen Suomen Pelimanniyhdistyksen, taipaleella alkoi muutosten aika tultaessa 1970-luvun jälkipuoliskolle. Tähän kymmenvuotiskauteen (1978–1987) mahtuvat mm. puheenjohtajan ja sihteerin vaihdos, nimenmuutos ja entistä monipuolisempi toiminta.

Etelä-Pohjanmaan ensimmäinen oltermanni Aatos Rinta-Koski.

Ensimmäisellä vuosikymmenellä (1968–1977), josta viime artikkelissani kerroin, kehitettiin yhdistykselle myös palkitsemisjärjestelmä. Kaustisen kansanmusiikkijuhlat ryhtyivät nimittämään mestaripelimanneja vuonna 1970, mutta Suomen Pelimanniyhdistys halusi oman lusikkansa soppaan. Puheenjohtaja Erkki Ala-Könnin aloitteesta ryhdyttiin nimeämään maakuntien esikuviksi Oltermanneja, tavoitteena saada Oltermanni kuhunkin maakuntayhdistykseen. Ensimmäinen Oltermannin arvo annettiin Keski-Suomen Pekka Kinnuselle, kannonkoskelaiselle viulupelimannille vuonna 1971. Vuonna 1972 nimitettiin toinen Hämeeseen (Fredrik Koivikko Vilppulasta) ja seuraavana vuonna kolmas Etelä-Pohjanmaalle (Aatos Rinta-Koski Kauhajoelta). Vuosikymmenen loppuun mennessä jo kuudella maakuntayhdistyksellä oli omat Oltermanninsa, Satakunnalla jopa kaksi (Pohjois- ja Etelä-Satakunnassa molemmissa omansa).

Toisen vuosikymmenen toimintamuotoina jatkuivat ensikymmenellä aloitetut kurssitoiminta (Oriveden talvikurssit, kesäkurssit Kaustisella ja maakunnassa), 3-vaiheinen ohjaajakoulutus ja konserttisarja Samuelin Poloneesi. Myös Pispalan Sottiisin yhteydessä toteutettu sävellyskilpailu jatkui: vuonna 1972 teemana oli valssi, vuonna 1974 polkka, vuonna 1976 marssi ja 1978 polska. Tampereen juhlavuonna 1979 tehtävänä oli sanoitus Pispalan Sottiisin tunnussävelmään. Pispalan Sottiisissa kilpailtiin vielä 1980 masurkan säveltämisessä ja 1982 haettiin kolmea kauneinta löytämääni kansansävelmää. Kilpailusarja päättyi vuonna 1984 laulelmakilpailuun.

Vuonna 1972 aloitettu Samuelin Poloneesi soitettiin kymmenen kertaa Finlandia-talossa Helsingissä, kunnes johtokunta päätti lähettää konsertin maakuntakierrokselle ja palauttaa sen Helsinkiin viiden vuoden välein. Poloneesia soitettiinkin sitten Lahdessa (1982), Oulussa (1983), Lappeenrannassa (1984), Tampereella (1985) ja Kuopiossa (1987). Vuoden 1986 poloneesi soi siis suunnitelman mukaisesti Helsingissä. Näissä konserteissa on aina mukana yhteissoitto, joka kokoaa satoja pelimanneja yhteen vuotuisohjelmistojen esittämiseen.

Uusiakin toimintamuotoja

Harmonikkapedagogi Matti Rantasen aktiivisuus nosti harmonikan vahvasti esille Suomen Pelimanniyhdistyksen profiilissa. Soitin oli otettu mukaan Sibelius-Akatemian koulutusohjelmaan syksystä 1978 ja niin ollen sekä koulutus- että konserttitoiminta laajeni tämän soittimen osalta. Samassa yhteydessä myös viulupelimannit aktivoituivat. Etelä-Hämeessä ryhdyttiin jopa puuhaamaan eriytymistä omaksi yhdistykseksi, mistä sittemmin luovuttiin. Sen sijaan ryhdyttiin pitämään erillisiä Viulupelimannipäiviä Hämeenlinnassa vuodesta 1979 lähtien. Nämä keräsivätkin mestaripelimannien johdolla runsaan joukon soittajia yhteisesti soittelemaan ja keskustelemaan viulun huollosta, ohjelmistosta jne.

Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osaston jälkikasvua: Liisa Matveinen ja Anna-Kaisa Liedes esiintyvät Samuelin Poloneesissa 1986.

Kanteleensoittajien osuus Suomen Pelimanniyhdistyksen toiminnassa pieneni jonkin verran, kun Suomen Kanteleensoittajat perustettiin vuonna 1977. Yhteistyö kuitenkin jatkui mm. kurssien merkeissä ja kokemuksia vaihdettiin puolin ja toisin.

Vuorovaikutus suomenruotsalaisen pelimannijärjestön kanssa oli suhteellisen vähäistä vielä toimintojen alkuvaiheissa, mutta siihenkin saatiin ponttaa lisää 1970-luvun lopulle tultaessa. Erilaiset seminaarit, spelmansstämmat ja pohjoismainen NORDLEK-yhteistyö saivat suomenkielisetkin pelimannit hakeutumaan uudenlaisille soittolaitumille. NORLEKin alaisuuteen perustettiin keväällä 1980 kansanmusiikkijaos, jonka puheenjohtajana ja varapuheenjohtajana on toiminut Antti Koiranen. Kielivaikeuksista ei piitattu. Jos ruotsin kieli ei riittänyt, pantiin sekaan joka toinen sana saksaa.

Pelimanneille ryhdyttiin puuhaamaan merkkisuorituksia ruotsalaisen Zorn-märket -mallin mukaisesti. Johtokunta laati vuonna 1980 Voitto Mäkelän tekemän esityksen pohjalta suoritusvaatimukset. Pelimannimerkkejä saattoi aluksi suorittaa kursseilla ja juhlatapahtumissa ja suoritustilaisuudet olivat suljettuja kuten Ruotsissakin. Sittemmin nämä tilaisuudet avattiin meillä yleisölle ja niistä tehtiin ohjelmanumeroita tapahtumiin.

Suomen Pelimanniyhdistys vaihtoi nimeään vuoden 1980 alusta. Jo vuosikausia 16–18 maakuntayhdistyksen keskusliiton tavoin toiminut organisaatio päivitti nimekseen Suomen Kansanmusiikkiliitto, jossa näkyy paitsi organisaation todellinen muoto myös kansanmusiikin koko kenttä – sekä soitto että laulu. Yhtenä vaikuttimena nimen vaihtoon on arveltu olleen myös Kansanmusiikin neuvottelukunnan nimen muuttaminen Kansanmusiikin keskusliitoksi.

Vuosikymmenen alun suururakka oli Pelimannimatrikkelin kokoaminen. Tietojen tallennus aloitettiin vuonna 1981 ja kirja ilmestyi 1984. Teoksessa on kuvauksia sadoista suomalaisista pelimanneista ja kymmenistä yhtyeistä eri puolilta Suomea. Tietoja ei valitettavasti saatu tasaisesti joka maakunnasta, mutta edelleenkin kirja toimii oivallisena lähdeteoksena ja osoituksena kansanmusiikin innokkaasta harrastuksesta maassamme.

Tehtävät vaihtuvat

Suomen Kansanmusiikkiliiton hallintoonkin puhalsivat uudet tasa-arvon tuulet. Naissukupuolta oli alusta asti edustanut sihteerinä toiminut Sirkka Viitanen. Hänen apunaan toimi liiton toimistossa Raija Hätinen (Mäkinen). Vuoden 1980 johtokuntaan valittiin maakunnan edustajaksi ensimmäisen kerran nainen, Seija Wirkkala Kaustiselta.

Vuoden 1979 loppuun asti Pelimanni -lehden päätoimittajana oli Timo Koski. Hän luovutti tehtävät seuraavan vuoden alusta Tapio Rantakarille, joka jatkoikin lehden päätoimittajana kuolemaansa asti, vuoteen 1993. Lehti sai pian uuden ilmeen ja ulkoasun: kirjoituskoneella kirjoitetusta monistenipusta tuli painotuote vuonna 1984.

Suomen Kansanmusiikkiliitolle valittiin vuoden 1980 alusta ensimmäinen toiminnanjohtaja, alkuun osapäiväisesti. Tehtävään kutsuttiin Antti Koiranen, joka samanaikaisesti hoiti Tampereen yliopistossa kansanmusiikin lehtorin virkaa. Hänen toimikautensa kesti syksyyn 1982, jolloin hän siirtyi kansanmusiikin assistentin virkaan Tampereen yliopistoon. Toiminnanjohtajan sijaisena oli vuonna 1981 Kari Kilpeläinen, joka hoiti tointa myös 1982–83. Juhani Näreharju jatkoi seuraavat kolme vuotta (1983–86). Sen jälkeen toiminnanjohtajan tehtävien hoitaja vaihtui tiheään: Kirsti Nikulainen (1986), Reija Grönroos (1986–87), Maarit Hildén (1987-88) ja Anita Ahtiainen (1988). Heidän jälkeensä vakinaiseksi toiminnanjohtajaksi saatiin innostunut ja uuttera Päivi Utriainen (myöh. Ylönen-Viiri), joka on hoitanut virkaa vuodesta 1988.

Erkki Ala-Könni (oik.) antoi puheenjohtajan tehtävät Martti Pokelalle v. 1984.

Vuoden 1984 alusta Suomen Kansanmusiikkiliiton johtoon astui uusi mies. Erkki Ala-Könni oli edellisen vuoden syyskokoukselle lähettämässään tervehdyksessä toivonut, että hän voisi ”tällä erää siirtyä sivuun”. Uusi mies oli tuttu kansanmusiikkikentälle jo pitkältä ajalta: Professori Martti Pokela oli aikoinaan Pelimannikillan ensimmäinen puheenjohtaja (1965–1966), saanut kansanmusiikille jalansijaa Sibelius-Akatemiaan ja esiintyjänä tuttu radion ja television kautta. Pokelan puheenjohtajuus kesti kolme vuotta, jonka jälkeen johtoon astui tammikuussa 1987 varapuheenjohtajan pallilta Tapio Rantakari.

Antti Koiranen
Julkaistu Pelimanni-lehdessä 2/2009