Pelimanni


Neljä päivää yhtä soittoa

Ensikertalaisellekin selvisi, mistä Oriveden kansanmusiikkikurssissa on kyse

Pieni aavistus siitä oli. Kun odottelin joulun jälkeisenä sunnuntaina Oriveden lumisella asemalla taksia, kävi mielessä, että saattavatpa nuo Oriveden kansanmusiikkikurssin neljä kurssipäivää olla aika tiiviit. Vähänpä tiesin.

En varmasti ikinä ole soittanut yhteen menoon niin paljon kuin Orivedellä. Aamulla soitettiin yhteissoittotunneilla. Päivällä soitettiin oman soittimen soittotunneilla. Ennen soittotunteja, aamiaisen aikana, saatettiin pitää ylimääräiset stemmaharjoitukset. Iltaisin soitettiin iltamissa. Yöllä soitettiin jameissa. Vessatauoilla soitettiin. Ruokatunneilla soitettiin. Luokissa soitettiin, omassa huoneessa soitettiin, käytävillä soitettiin. Jopa tuulikaapissa tuli soitettua. Aika monet myös lauloivat. Ja tanssivat. Kiteytettynä voisi sanoa, että paikalla oltiin ihan sen itsensä takia.

Soittamaan ja vähän äkkiä!

Pelin hengen aisti jo heti avajaistilaisuudessa. Paikalla oli yllättävän iso lössi soittajia ja tanssijoita, ja kaikilla tuntui olevan mielessään tasan yksi asia: julmetun äkkiä puheet seis ja soittamaan ja tanssimaan! Onneksi tämä mieliteko oli selvästikin järjestäjien tiedossa, olihan kyseessä sentään viideskymmenes kansanmusiikki- ja kansantanssikurssi.

Itse ryntäsin avajaisten jälkeen Antti Järvelän pelimannikurssille. Eikä sielläkään turhia turistu, vaan heti lähti soitto käyntiin. Mieletön svengi heti alusta alkaen!

Sen verran sitä ehti sentään suutaan avata, että saattoi löytää ryhmästä potentiaalisia soittokavereita – koska siis tunneilla soittohan ei tietenkään vielä riittänyt. Saman tien perustettiinkin ihan oma bändi ja sovittiin ensimmäiset harjoitukset, jotta päästäisiin soittamaan iltamiin.

Yhdessähän tänne tultiin soittamaan

Iltaisin järjestetyissä iltamissa ja loppukonsertissakaan ei innokkaista soittajista ja tanssijoista ollut pulaa. Niissä saattoi nähdä, mitä kaikkea luokissa ja saleissa päivisin oikeastaan tehtiinkään.

Kaikesta päätelleen siellä soitettiin esimerkiksi mandoliinia Heikki Lahden johdolla (oi kuinka jylhältä ja yhtä aikaa herkältä voikaan kuulostaa iso mandoliiniorkesteri!), kaksirivisiä ja kanteleita. Maija Karhinen-Ilon kanssa laulettiin, tanssittiin ja soitettiin – yhtäaikaisesti! Orivedellä oli mukana myös iso liuta tanssijoita, jotka iltaisin esittelivät taitojaan. Nähtiin esimerkiksi fuskua, tangoa ja myös kansantansseja. Iltamat olivat lämpimiä tilaisuuksia, joissa muusikko- ja tanssijakollegat seurailivat toistensa tekemisiä ja aikaansaannoksia. Kannustus oli aina sitä luokkaa, että lavalle uskaltaa mennä varmasti toistekin.

Muutenkin yhteen hiileen puhaltaminen ja yhdessä tekeminen oli Orivedellä aivan huomattavan näkyvää. Oli virkistävää, kun eri ryhmien välillä tapahtui jatkuvasti vierailuja puolin ja toisin. Esimerkiksi viuluryhmä soitteli Timo Alakotilan vetämän tämmäyskurssin kanssa ja sekalainen joukko viulisteja Veera Voiman vetämän etnolaulukurssin kanssa. Myös aamujen yhteissoittotuokiot toivat virkistävää vaihtelua koko palettiin.

Kaiken yhteissoiton ylimpänä kruununa olivat tietenkin jamit. Jamittelu oli sallittua läpi yön – se oli suorastaan toivottua. Varsinkin viimeisen illan jamittelu lämmitti mieltä, kun mukaan saatiin sekä opettajia että kurssilaisia. Siinäpä sitä oppi, kun sai parempiensa kanssa soittaa. Tai mitäs tuostakaan – tärkeintä oli hauskanpito, ja sitä jamittelu totisesti oli!

Viuluryhmä soitti huumattuna

Itselleni kurssin syvin kokemus oli kuitenkin Nordik Treestä ja Forsmark Trestä tutun ruotsalaismestarin Hans Kennemarkin viulutunnit. Olimme kaikki 16 viulistia kuin huumattuja, kun kuuntelimme ja seurasimme Hansin rauhallista juttelua ja maagista soittoa. Hän näytti edellä, me teimme perässä. Välillä pienissä pätkissä, välillä isommissa. Toisinaan hän vain filosofoi, ja me kuuntelimme, hyvin lumoutuneina. Näin opimme mitä kimurantimpia (ja ihanimpia!) ruotsalaisia polskia ynnä muita. Ihan kaikki oppivat, olivatpa sitten soittaneet muutaman vuoden tai muutaman vuosikymmenen.

Kun soitimme iltamissa viuluryhmän kanssa yhdessä, tajusin tekeväni jopa liikkeet samoin kuin Hans teki. Myöhemmin kuulin soittoamme seuranneilta, että niin olivat tehneet kaikki muutkin ryhmässämme. Elimme ja hengitimme Hansin mukana. Ei ihme, että kurssin lopuksi melkein kaikilta pääsi itku. Ihan kuin napanuora oli katkaistu.

Autossa matkalla kotiin Helsinkiin jaoimme kaksiriviskurssilla ja viulukurssilla olleiden kurssikollegojen kanssa kokemuksiamme. Se oli mukavaa. Vaikea niitä olisi kenellekään muulle ollut edes kuvailla. Niin paljon oli tapahtunut. Päässä ihan vilisi – sekä tapahtumia että varsinkin uusia kappaleita.

Aavistukseni oli oikeansuuntainen: kyllä ne olivatkin tiiviit neljä päivää.

Mari Koppinen
Kuva: Veli-Jussi Lietsala

Julkaistu Pelimannissa 1/10.

Pysy tahdissa maailman ainoan suomenkielisen kansanmusiikin aikakauslehden avulla!