Tämä sivu on osa Kansanmusiikkiliiton arkistoa.
Uudet sivut sijaitsevat osoitteessa: www.kansanmusiikkiliitto.fi

Kuukauden pelimannit: Keski-Uudenmaan kyläpelimannit Jarmo Romppanen ja Pekka Pentikäinen

1.Olette molemmat valmistuneet Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolta. Minkälainen tausta teillä on pelimanneina?

Jarmo: Aloitin kansanmusiikin harrastamisen verraten myöhään, vasta parikymppisenä. Soittoharrastus oli toki alkanut jo nappulana klassisella kitaralla Espoon musiikkiopistossa ja jatkunut raskaamman rokin soittamisella teini-ikäisenä. Sähköinen meininki alkoi kyllästyttämään jossain vaiheessa, ja folkgenren kautta siirtyminen kansanmusiikkiin tuntui luontevalta. Rokin soittamisesta jäi kytemään jonkinlainen luovuuden esilletuomisen sekä energisen ilmaisun tarve, jota kansanmusiikin kautta pääsin mielestäni tyydyttämään. Mandoliini kielisoittimena jotenkin tarttui tiukimmin hanskaan, ja opettelin rämpyttämään sointuja itsekseni. Samaan aikaan perustimme yhden teatteriporukan puitteissa kansanmusiikkiyhtyeen nimeltä Karvatteet. Kyläpelimannien (niiden alkuperäisten) ja Kulkuripoikien levyt olivat kovassa kuuntelussa siinä alkuvaiheessa. Kansanmusiikki alkoi sitten kiinnostamaan oikein tosissaan, ja tiedon keräämisen tarve alkoi olla suuri. Suomen Kansanmusiikkiliiton kautta hakeuduin Heikki Lahden mandoliinikursseille ja yhtyekursseille sekä opettelin Seppo Sillanpään Mandoliinioppaan kannesta kanteen. Lopetin ylimääräisen työssäkäymisen voidakseni harjoitella rauhassa. Yksityistunteja otin Olli Varikselta ja Petri Hakalalta. Uudenmaan kansanmusiikkiyhdistys ja Anja Hinkkanen ottivat avosylin uusia harrastajia vastaan, ja alkutaipaleella tukenani olivat myös Jussit Janka-Murros ja Tarkkanen. Sisälle Akatemiaan pääsin sitten kolmannella yrittämällä, eli kyllästyttämisen taktiikka puri.

Pekka: Aloitin Akatemian kansanmusiikin opinnot vuonna 1984 ja sitä ennen soittamiset olivat keskittyneet aikalailla klassiseen musiikkiin, eikä se suhde ole mihinkään muuttunut ­ nyt vain enemmän kuuntelupuolella. Toki silloin haitarinsoittajien ohjelmisto oli viihteellispainotteinen, joten sillä sektorilla tuli myös pelimannimusiikkia soitettua. Suvussamme ei muita muusikkoja ole ollut Karjalan Kannaksella asunutta kaksirivisen soittajaa ja isäni enoa lukuunottamatta.

2. Mitä soittimia hallitsette?

Jarmo: Pääsoittimeni ovat 10-kieliset mandoliini ja mandola, jotka soitinrakentaja Arto Pulkkinen on tehnyt mittatilaustyönä. Ne soveltunut kansanmusiikin ilmaisuun erittäin hienosti. Pitkähuilua soitan nykyisin melkein joka keikalla. Kymppikielistä kanteletta olen soittanut jonkin verran, ja kantelerintamalla haluaisinkin laajentaa osaamistani (mutta en sähköisesti). Kitara on minulle pelkästään komppisoitin, yleensä vanhan tanssimusiikin keikoilla. Tykkään myös laulaa luonnollisen karhealla nenä-äänelläni.

Pekka: Hallitsette...? Pääsoittimeni ovat 5- ja 2-rivinen haitari, ja niissäkin tietysti riittää työsarkaa loppuelämäksi. Kontrabassoa soitan sen verran, että uskallan hääkeikalle lähteä, mutta en juuri muuta! Opiskeluaikana multi-instrumentalismin ollessa vallalla soitimme tietysti viulua, kanteleita, jouhikkoa, puhaltimia, mutta siitä soittotaidosta on enemmänkin hyötyä sovituspuolella.

3. Miten kyläpelimannin ura on lähtenyt liikkeelle?

Jarmo: Projekti on lähtenyt mielestäni hyvin käyntiin. Kontakteja ollaan luotu ja mainetta kerätty. Paljon on mielenkiintoista työsarkaa vielä edessä, joten omat fiilikset toimen suhteen ovat olleet koko ajan korkealla. Puolipäiväisyys tosin tekee sen, että se toinen puoli leivästä on hankittava muualta. Tämä aiheuttaa pientä oman riittämättömyyden tunnetta, jolloin on vain muistettava, että kaikki ei kuitenkaan tapahtuisi sillä silmänräpäyksellä vaikka sitä pähkäilisi vuorokauden ympäri.

Pekka: Päälimmäisenä tulee mieleen suuri työsarka ja se mihin kahden vuoden aikana olisi järkevää keskittyä. Työhän on erittäin monipuolista ja mielekästä ja parasta siinä on ehdottomasti se, että on voinut soittaa paljon. Esiintymistilaisuuksia ja konsertteja syksylle kertyy parikymmentä akselilla Helsinki-Sevettijärvi. Toki mukaan mahtuu myös useita kursseja ja lukuisia suunnittelupalavereja. Erityisesti toivomme, että Keskisen Uudenmaan koulut vielä aktivoituisivat ja käyttäisivät hyödykseen tämän kaksivuotisen projektin tilaamalla meitä kouluihin esiintymään sekä pitämään kansanmusiikkityöpajoja.

4. Millaista uusmaalainen kansanmusiikki on mielestäsi?

Jarmo: Uusmaalainen kansanmusiikki on mielestäni vivahteikasta. Erilaiset rytmityypit ja asteikot ovat olleet käytössä koko rannikkoseudun alueella ja sisämaan puolellakin. Soittoperinnettä täältä on tosin tallennettu enemmän kuin lauluperinnettä. Nykyisenä porvoolaisena olin perehtynyt jo jonkin verran itä-uusmaalaiseen perinteeseen ennen tämän hankkeen alkua, mutta nyt tutkittava alue laajeni luontevalla tavalla. Nykyisistä uusmaalaisista yhtyeistä ja niiden esittämästä musiikista voisin sanoa sen verran, että se on yleisesti ottaen mukavan pirteää. Omia perinteeseen pohjautuvia sävellyksiä on tehty ja tehdään ilahduttavan paljon. Olen ottanut itselleni eräänlaisen perinteen hellävaraisen uudistajan roolin. Tämä tarkoittaa sitä, että tallennettuun nuottikuvaan voi tehdä tiettyjä muutoksia. Tallennettu versiohan on vain yhdeltä soittokerralta saatu näyte. Tehdyt muutokset voivat olla esim. pieniä rytmisiä tai melodisia variaatioita, tyylillisiä tai fraseerauksillisia seikkoja tai joidenkin muiden elementtien lisäämistä, joita kansanmusiikki jo itsessään sisältää. Myös sävellajien ja käytössä olevien asteikkojen vaihtelu saattaa avata uusia maailmoja. Näillä keinoin melodioista löytyy usein se kaivattu ydin ja saadaan mehu talteen. Soitteen alkuperäisen funktion sekä muun alueelta tallennetun perinnemateriaalin huomioon ottaminen on tietenkin tärkeää, väkivaltaa ei pidä harrastaa.

Pekka: Uusmaalainen musiikki ei varmastikaan eroa erityisemmin muun eteläisen rannikkoseudun musiikista, jossa sävelmien duurivoittoisuus ja suomenruotsalaisuus ovat vahvasti esillä. Oman vivahteensa alueen musiikkielämään varmasti antoi vanha historiallinen Kuninkaan tie. Kulkihan se halki Espoon ja Vantaan, ja sitä pitkin myös sävelmät vaihtoivat paikkakuntaa. Mutta mitä uusmaalainen kansanmusiikki on tulevaisuudessa, siihen toivottavasti myös Uudenmaan Kyläpelimanneilla on oma vaikutuksensa.

5. Mitä koet suurimpana haasteena kyläpelimanniprojektissa osaltasi?

Jarmo: Mielestäni suurin haaste projektissa on saada kansanmusiikista luonteva, mukava ja helposti lähestyttävä harrastusvaihtoehto lapsille sekä nuorille, ja että tämä varteenotettava vaihtoehto olisi helposti saatavilla ja toteutettavissa. Se toisi alalle lisää työtilaisuuksia Uudellamaalla. Tämän eteen teemme töitä konsertoimalla ja pitämällä työpajoja kouluissa ja muissa kunnallisissa laitoksissa sekä erilaisissa tapahtumissa yleensäkin. Muita haasteita on mm. eri kulttuurinalojen välinen yhteistyö projektin kuntien alueella sekä kansanmusiikin alalla eri tahojen yhteistyön tiivistäminen.

Pekka: Haasteita on monia, joista on vaikeaa nimetä ehdottomasti suurinta. Yksi niistä on kuitenkin kyky nähdä kahden vuoden päähän, jolloin voi kysyä, muuttuiko kansanmusiikin tila esimerkiksi kouluissa, musiikkiopistoissa, työväenopistoissa tai pelimannien keskuudessa. Saatinko pallo pyörimään niin, että kansanmusiikin harrastus laajentui ja se sai uusia yleisöjä.

6. Mitä toivot uusmaalaisen kansanmusiikkielämän olevan tämän kyläpelimannihankkeen jälkeen?

Jarmo: Kansanmusiikkielämä on toivon mukaan tämän kaksivuotisjakson jälkeen paljon vireämpää ja laajempaa sekä positiivisissa mielessä arkipäiväisempää. Esittämistämme uusmaalaisista kappaleista tulee tietty huomispäivän kansanmusiikkihittejä!

Pekka: Taisinkin jo vastata osittain tuohonÝ kysymykseen, mutta lisään vielä, että toivottavasti myös kansanmusiikin työllistävä vaikutus laajentuisi merkittävästi erityisesti Uudellamaalla. Onhan tällä alueella Suomen kattavin ammattipelimannien kirjo, kansainvälinen ilmapiiri ja valtavat mahdollisuudet esim. yrityssektorilla. Miten nämä kaikki vain löytäisivät toisensa...

Päivi Utriainen